Oh what a feeling, I'm feeling light

Vihreä viikko, lomaviikko, yessah. Hyvin alkaa. Luulen, et tästä lomaviikosta voi ulkomaanmatkojen peruuntumisesta huolimatta todella legendaarisen hyvä. Joskus näinkin.

Perjantaina Maijan ja Jannen kaa olutta, kutomista ja Totuuden Hetki-tv-ohjelman katsomista. Tosi chillii ja kivaa.

Lauantaina Tavastian diskossa tanssin tuttujen ja etenkin tuntemattomien kanssa. Ja oli tosi riehakasta ja hauskaa. Onneksi lähdin, vaikka ei tehnyt mieli lähteä liikkeelle aluks ollenkaan. Täytyy muistuttaa itseään aina välillä, että yleensä liikkeellelähtö kannattaa.

Eilen oli yllättävä maanantai-ilta. Oli tarkotus näyttää meksikolaiselle ulkkaripoika Antoniolle vähän Kalliota, koska se oli kuulemma löytäny täältä vain yhden baarin. Haalin kasaan satunnaisen otannan hyvii tyyppejä, jotka kutsu kavereitaan. Oli tarkotus mennä yksille, monilla oli duunii seuraavana päivänä, mutta homma levisi kivasti uomistaan ja tulvi odottamattomaksi perus maanantai-ilta-yö seteiksi. Kolme baaria, mun luona jatkot ja viisi jäi yöksi. Ihana huomata, että elämässä tapahtuu kivoja odottamattomia ja spontaaneja juttuja. Ihanaa, että on kavereita, jotka on hauskoja, fiksuja ja ystävällisiä ja tulee loistavasti juttuun, vaikkeivät alunperin olekaan tuttuja samoista yhteyksistä.

Tänä aamuna hyvä mieli, kipee kurkku, muttei krapulaa. Fiilistellään mun makean hiphoptytön, Annan, kaa Jay Z:tä, Nasii ja tietty aina Mystikalia, mun alter egoa. Kuulen Roc Boysin lyriikat aina väärin, mut mun mielestä paremmin, ku mitä Jay kirjotti (ks. otsikko).

Syksy

Huh, blogin kirjottamisessa on ollut hullu tauko. Nyt on sama tunne, kun tapaa pitkästä aikaa hyvän ystävän, jolle pitäis päivittää kuukauden tapahtumat kahdessa sekunnissa.

Syyskuussa oli ihanat Sarjakuvafestivaalit, jonne me mentiin Sarjiskerhon kanssa kolmatta kertaa myymään lehteä Pienlehtitaivaaseen. Vuoden 2009 lehti oli nimeltään "Toiset tappaa ihmisiä, toiset kissoja, toiset koiria", se oli taas parempi, ku edelliset lehdet ja oli ihan törkee hauskaa olla myymässä! Oon tosi onnellinen, että ollaan jatkettu piirtämistä ja toistemme tukemista/palautteen antamista/auttamista. Harvinaista herkkua. Mulla ja muillakin on tarve

kehittyä, tehdä parempia juttuja ja tietty nauttia piirtämisestä ja juoruamisesta. Nytkin mielessä on yks cowboy-sarjis. :)

Askarreltiin kanteen "Insinööri" -perunaleimat!

Toinen syyskuun kohokohta oli Rakkautta & Anarkiaa-leffafestarit. Olin niillä ehkä neljättä kertaa vapaaehtoisena lipunrepijänä. Ihan unelmaduuni. Pääsin kattoo paljon jänniä leffoja. Parhaina voisin mainita upean upean Synecdoche, New York:in ja paikoitellen hiukan liian mahtipontisen, mutta kokonaisuutena hienon Red Cliff 1 ja 2 leffaparin (2,5h/leffa, katottiin molemmat putkeen). Muista hyvistä tulee mieleen Thirst ja In the Loop.

R&A:n jälkeenkin on leffat maistunu. Pixarin Up oli mun mielestä mielettömän hyvä, varmaan paras näkemäni animaatio. Se oli tietenkin kauniisti animoitu (katsoin 2D-version). Ehkä tää oli eka kerta, ku ajattelin, että tietokoneanimaatiojälki oli kaunista. Ennen olen koittanut nähdä tarinan tietokoneanimaatiosta huolimatta, olen yrittänyt nähdä sen ohi. Olen nauttinut lähinnä vain käsinpiirretystä jäljestä. Mutta Upin aloittavasta pilvestä kertovasta lyhäristä lähtien olin todella vaikuttunut tällä kertaa myös upeista kuvista.

Pilvilyhäri ja Upin alkujakso olivat täydellisen sydäntäsärkeviä ja ne nähtyään ymmärtää, että tämä ei todellakaan nyt ole pelkästään lastenelokuva. Läheisen menettämistä, yksinäisyyttä, vanhuutta ja ehkä kuolemanpelkoakin käsitellään ilman puhetta tyylikkäästi, yksinkertaisesti ja niin osuvasti, että olin täysin häkeltynyt. Kun tapahtumat ja hulina lähtivät liikkeelle, olin vielä suht lamaantunut alkujaksosta ja se jäi taustalle kummittelemaan. Musta se toimi todella realistisesti tunnelmiltaan. Päähekilön vielä surressa ja yrittäessä pitää kiinni entisestä elämästään elämä menee eteenpäin (ällö-kliseisesti sanottu). Silti suru, paha olo ja vanhuus pysyvät taustalla muistissa. Hieno kokonaisuus, mutta hienointa olivat kohtaukset, joissa ei puhuttu. Ne olivat täynnä ilmeikästä tunneilmaisua.

Jännällä tavalla mun mielessä yhdistyy nyt Synecdoche ja Up... vanhoja miehiä, joilla on päähänpinttymä, menetyksiä ja surrealistinen, valtava projekti... mielenkiintoista.

Kuva täältä

Ja täältä

Uusi mäkki

Ensimmäinen blogipostaus uudella macbookilla! Uuden tietokoneen kanssa sinuiksi tuleminen ei ollut aivan mutkatonta. Mielsin ja vieläkin miellän itseni enemmän pc-tytöksi. Olen tottunut siihen, että tietokoneen kanssa on ongelmia, joita pitää korjata, ne tuntuvat mekaanisilta, pitävät ääntä ja näyttävät rumalta. Vanhan koneeni suoritusprosenttia piti jatkuvasti ylikuumenemisen varalta, ettei se kaatuisi. Se piti ääntä, joka kuulosti siltä, kuin pienet hiiret polkisivat kuntopyöriä myrskyssä ja saatana huokailisi päälle. Sitten ostin veljen kehoituksesta tän macbookin ja se toimitettiin himaan tosi nopeesti. Uudessa koneessa mua eniten hämää, että Applen tyypit selkeesti haluaa tehdä tästä hommasta nautinnollista ja elämyksellistä, ja musta tuntuu, että ne yrittää salata jotain... Pakkaus oli mietitty tyylikkääksi ja toimivaksi, mutta mä lähestyin sen avaamista lähes apinamaisella mielikuvituksettomuudella. Eli mä revin jotain teippiä irti, kunnes tajusin, et aaa, sehä aukee näin, vähän siistii. Kun sain sen auki ja näin valkoisen muovisen koneen ja mustan pakkaussuunnittelun, mua rupes hävettää mun oma karkeuteni. Tunsin itseni kivikautiseksi, töhryiseksi ja sivistymättömäksi. Tilanne oli täysin, kuin jostain aikamatkustusleffasta, jossa kivikauden brute tuodaan nykyaikaan ja sitä rupee harmittamaan ja nolottamaan jossain vaiheessa leffaa, ennen ku se palaa jotain oppineena takaisin viidakkoon tai mistä ikinä tulikaan. Macbook oli musta monoliitti ja mä olin alemmuudentunteesta kärsivä apina. Mä oikeesti kävin suihkussa ennen kun jatkoin koneen kanssa säätämistä. Uskomattoman hassu, mut silti tosi vahva tunne. :)

Viime viikolla olin kipeä (ei kuitenkaan sikainfluenssaa, luulen) ja macin kanssa vietetyn kolmen päivän bed-inin jälkeen uusi koneeni on tullut tutuksi ja kadottanut sen yliluonnollisen hohdon. Hyvä niin.

Monoliitin kuva lainattu täältä

All G Candy-Andy

Huh, viime kerrasta on taas aikaa. Viime postauksen jälkeen olen täyttänyt vuosia ja pitänyt asiaankuuluvasti loistavat synttärit. Synttäreillä syötiin soijamakaroonilaatikkoa, juotiin boolia, säädettiin videotykin kanssa ja katsottiin seinältä vastavalmistunut lyhytelokuvani. Leffalla ei vieläkään ole nimeä, mutta sitä mietittäessä kutsutaan pätkää munaleffaksi. Laitan leffaan linkin, kunhan saan sen nettiin. Kaksi ja puoli minuuttia kestävä kaitafimille kuvattu leffa oli synttäreillä suuri menestys ja katsottiin heti monta kertaa putkeen. Näyttelijätkin olivat tyytyväisiä, tällä kertaa leffa oli niin lyhyt ettei kerennyt edes hävetä. Mun kotoa jatkettiin Siltanen-baariin Hämeentielle, jossa olin jo sen verran emännöinnistä uupunut (ja tuiskeessa), että istuin jakkarasta ohi lattialle. Erinnäisten väitösten mukaan olen myös jaellut litsareita reilustienemmän kuin muistan (aina kuitenkin vain hyville ystäville). Oli joka tapauksessa tosi hauskaa. Kotimatkalla työnsin Katskun pyörää ja molemmat yhdessä kellahdimme pehmeästi Hämeentielle. Kotona huomasin erittäin katu-uskottavan ruhjeen oikeassa kyynärpäässäni, joka ei ole vieläkään aivan parantunut.


























Toisen lomaviikkoni lopulla luokseni saapui vieraaksi Andy Floridasta, johon olen tutustunut n. 4-5 vuotta sitten ensin MySpacessa, sitten jutellut messengerissä ja Facebookissa. Andyn kanssa on tultu juteltua melkein kaikesta maan ja taivaan välillä, muttei oltu koskaan ennen tavattu. Nyt se oli kiertänyt Eurooppaa n. 1,5 kuukautta ja tuli vielä moikkaamaan vanhaa "kirjekaveriaan" Helsinkiin. Oli tosi outoa. Toisaalta tunnen jäbän hyvin, ja toisaalta piti tutustua ihan uuteen tyyppiin. No, lomaviikon lopun kierreltiin kaupungilla, viritettiin hetekaa nukkumapaikaksi mun yksiöön, käytiin aurinkoisessa ja tuulisessa Suomenlinnassa, Bellyssä tanssimassa, kirppiksellä, Montaasin leffamaratonissa ja hengailtiin. Sitten mun piti mennä töihin. Olin töissä päivät ja kun tulin himaan kyselin Andyltä, mitä se oon puuhannu. Joka päivä se sano tyyliin: "No, oon hengaillu täällä, piirtäny sarjista ja safkasin." Mua harmitti vähän, ettei se vaikuttanu yhtään kiinnostuneelta Helsingistä tai Suomesta, mut ehkä se oli matkasta väsyny ja rahat lopussa.


























Andyllä oli synttärit perjantaina 24.7. ja oltiin paljon mietitty, et mitä tehtäis ja minne mentäis (ja siin oli vähän draamaaki), mutta kaikeksi onneksi synttärit meni hyvin. Hengattiin rankkasateelta suojassa mun luona trooppisessa ilmastossa mun kavereiden kanssa. Sateen laantuessa siirryimme klassiseen Kallion Kulma-nimiseen baariin ja sieltä vielä Exodukseen. Exoduksessa Andy rupesi sammumaan pöytään.. (kello oli 12). Lähdettiin sieltä ja Jannen kanssa kannettiin synttärisankari nukkumaan mun luo, istutettiin ämpäri hetekan viereen ja mentiin jatkamaan kierrosta. Seuraava aurinkoinen toipumispäivä vietettiin Koffin puistossa, jossa oli samaan aikaan jännä hääseremonia. Morsiuspari oli päättänyt astella puiston keskikäytävää, kuin katedraalissa konsanaan. He laskeutuivat puiston alaosaan nurmikolle, missä itse toimitus suoritettiin puistoon sattumalta tulleiden pussikaljoittelijoiden hämmästykseksi. Oltiin hiljaa ja taputettiin kohteliaasti lopussa.

Lauantai-iltana olin tosi väsynyt, mutta Andyn vikan illan kunniaksi käytiin kaverin puutarhajuhlissa kääntymässä ja sieltä vielä Hesarille Tauko-baariin. En ollut käynyt tässä hevibaarissa ennen ja Andy alkoi humaltuneena kyllästyä paikan chicksivalikoimaan nopeasti. Kyllästyessään Andy rupes kiljahtelemaan jotain epämääräistä välillä, niin päätettiin Jannen kanssa, että viedään se muualle. Hesarilla Andy käytti vastaoppimiaan suomenkielen sanoja: "Moi" ja "Kiitos". Tätä ei ole Hesarilla lauantaiyönä tapana tehdä ja kerran ainakin kiristimme kävelytahtia, kun puskasta kuselta tullut tyyppi murahti Andylle jotain hampaista kurkussa. Siltaseen oli jono ja menimmekin sitten Mascottiin. Sielläkin portsari huomasi heti Andyn ja tuli seisomaan viereemme. Kun selitin, että ei se nyt niin paljon ole juonut ja ettei se puhu suomea, me pidetään siitä huolta, portsari siirtyi mulkoillen takaisin ovelle. Tuli tunne, että oli aika viedä kirjekaveri himaan ja niin me teimmekin. All in all, oli ihan hauska tavata sellanen kirjekaveri, vierailun kesto (n. 10 päivää) vaan ehkä oli liian pitkä ennennäkemättömän kaverin emännöimiselle. Olin sitä vähän jo etukäteen ounastellutkin.

Koira, Jänis, Jokeri, Varas

Tasapainoilen jatkuvasti Bob Dylanin "All Along The Watchtower" -biisin suhteen kahden näkemyksen välillä. Samaan aikaan pystyn näkemään sen arkisesti vaan tosi hyvänä biisinä, jonka vaan yks tyyppi on joskus istunut kirjoittamaan ja toisaalta mielessä on vahva aavistus, et tää on nyt jotain ihan muuta. Aavistus on paljon mielenkiintoisempaa ja siksi koitan siristää silmiäni, etten näkisi tässä vaan hyvää biisiä. Aavistus sanoo, että se biisi on paljon enemmän, jälleen kerran, kuin kurkistus toiseen maailmaan. Kuin Dylan tietäisi jotain, mitä me muut ei tiedetä ja on hyväksynyt sen ja on toivoton ja surullinen. Uskomattoman vahva tunnelma, enkä osaa juuri sanoa, mistä se syntyy.















vitsi se jäbä oli kaunis

Sain aiemmin tällä viikolla valmiiksi viimeisimmän sarjakuvani "Jänis ja Koira". (vasta nyt tajusin, että blogin nimessäkin on koira, heh) Sarjis lähti eläinsaduista ja eläimistä kaupungissa, mutta harhautu aika kauas alkuperäisestä ideasta. Ehkä teen sen eläimet kaupungissa-jutun myöhemmin. Viime aikoina on selvästi tehnyt mieli piirtää eläimiä. Tässä nyt näytteitä Jäniksestä ja Koirasta.





























Jänis ja Koira ilmestyy Sarjiskerhon jokavuotisessa lehdessä ens syksynä.Tää vika kuva on kansikuvaluonnos :)

This Charming Man - Morrissey ja Pitkä Kuuma Kesä

No nyt on taas ollu kaikenlaista!
Viime lauantaina oli Morrisseyn Helsingin keikka Kaapelitehtaalla. Kun ostin lipun Prahasta tultuani helmi-maaliskuussa, en tiennyt, kenen kanssa menisin, enkä tiennyt, halusinko edes kovasti mennä. Lippu oli kuitenkin hintava. Onnellisesti lauantaina sain mukavaa keikkaseuraa Henkasta, Jannesta ja Kuutista. Konserttia odotellessa kankaalle heijastettiin erinäisiä hauskoja videoita New York Dollseista ja kaikenlaisesta muusta (en just nyt muista, mistä, täydennän myöhemmin). Kangas tippui alas ja lavan taustana oli suuri ilmeisesti (näin olen lukenut) italialaisen näyttelijän, Walter Chiarin, kuva. Keikka alkoi The Smithsien biisillä "This Charming Man" ja sillä hetkellä tajusin, kuinka valtavasti pidänkään bändin musiikista ja kuinka olen ollut väärässä ajatellessani, ettei löydy kauheasti bändejä, jotka ehdottomasti haluaisin nähdä livenä. En ollut odottanut yhtäkään The Smithsien biisiä ja niitä tuli jopa viisi! Olin siis ensimmäisen biisin ajan ihan puulla päähän lyöty ja kummallisesti melkein kyyneleihin asti liikuttunut. Noloa sinänsä, mutta Morrisseyn upeista lyriikoista mieleen jäävät usein kuitenkin vaan samaistuttavimmat, kuten

"I would go out tonight
But I haven't got a stitch to wear
This man said "It's gruesome that someone so handsome should care". :)

Morrissey lauloi uskomattoman hyvin vieläkin. Upea ääni ja lavaesiintyminen oli mukaansatempaava, vaikka suoraviivaista. Emme olleet ihan paidanrepimis-etäisyydellä, mutta välillä näinkin ihan hyvin. Paitoja Morrissey vaihtoi eri laskujen mukaan 4-5 kertaa, joista ainakin 3 päätyi yleisöön. Keikan huippukohta mulle oli sen alku, kun tajusin monta asiaa samalla hetkellä. Mutta yleisön joukossa oli kuitenkin koko keikan ajan huomattava yhtenäisyyden tunne. Tämä musiikki varmasti merkitsi monille todella paljon. Keikan jälkeen oli tosi hyvä mieli ja olin tyytyväinen, että tulin.

Sunnuntaina menin sitten Pitkä Kuuma Kesä festivaalille Suvilahden kaasuvoimalalle. Aurinko paistoi ihan täysiä ja varauduin siihen aika hyvin dippaamalla itseni aurinkorasvaan ja varustautumalla aurinkolasein, kevyellä vihreällä pitkähihaisella ja lopuksi vihreällä baretti-tyyppisellä hatulla (ainoa, jonka löysin ja joka ei ollut pipo). Lopputuloksena oli, että näytin kuubalaiselta vapaustaistelijalta (takaisin Sikojenlahdelle, Matti sanoi). Festarialueelle oli suht vaikea löytää. Piti kiertää aitaa ihan mahdottoman kauan ja sisään mentyään alueella piti olla koko päivä. Etsin sisältä sarjis-Annan ja veljeni Matin ja jäätiin kuuntelemaan Henry Rollinsin spoken word-settiä. Ihan vitun kovaa kamaa! Jäbä oli ihan tulessa ja tosi hauska! Henry kertoi matkoistaan Pakistaniin ja Syyriaan ja siitä, miten matkoihin suhtauduttiin Amerikassa. Loistavaa!

Henryn jälkeen ensiksi soittivat aina mainiot Asa ja Jätkäjätkät, sitten mulle uusi, yllättävän hyvä (mutta pientä särmää vaille jäänyt) Rubik ja kunnon jenkkiräppäri Immortal Technique, joka oli aluksi pikkasen suuriegoinen, mutta rentoutui, kun huomasi, ett yleisössä oli paljon sen faneja. Huudettiin Annan ja Matin kanssa messissä "Fuck Cops!" ja tunsin itseni tosi valkoiseksi tytöksi. Mut oli tosi hauskaa ja ne jampat tuli lupauksensa mukaisesti hengailemaan kokomustissa vaatteissaan festarikansan sekaan ottaa kuvia ja signeeraamaan. Sitten soitti Le Corps Mince de Francoise, josta olin tietty kuullu kovasti, mutten musiikkia ollu kuullu ennen. Anna ja Matti oli ihan supernihkeitä, erityisesti koska ne ajatteli, et tämmöset bändit on vaan M.I.A:n matkimista. No, mä tykkäsin kyl, mut esim. kosketinsoittajat tanssiliikkeet, sanoitukset ja muu meininki oli vähän liian tietoista trendikkyydestä vähän ikävällä tavalla. Sen jälkeen Crystal Castles jatkoi "tytöt huutaa elektron päälle"-settiä, niinku mun seura kuvaili. Ja tottahan se oli. Crystal Castlesin laulaja (köyhän miehen Karen O.) ei pysynyt millään pystyssä, vaan kaatuili angstissaan, ryömi lavalla ja heitteli mikkiään milloin minnekin, mikä pisti roudarit juosten hakemaan sitä takaisin. En tykänny keinotekoisesta angstiriehumisesta. Laulaja myös huusi biisien päälle aika monotonista settiä ehkä yhtä biisiä lukuunottamatta. Se biisi oliki parempi. Siinä laulaja lauloi pehmeästi vahvasti kaiutettuun mikkiin. Se oli aika jännä. Temper Trapin ajan istuttiin edellä mainittujen sekä Lindan, Caritan, Jannen ja Kuutin kanssa oluella, mutta bändi kuulosti ihan hyvältä.

Mogwain ajan meinattiin Annan kanssa onnellisesti nukahtaa seisaalleen. Visuaalisesti bändin esiintymisessä ei ollut mitään kiinnostavaa, niinpä suljin silmäni ja viihdytin itseäni kaikilla näkemilläni abstrakteilla kuvioilla. Olen viime aikoina miettinyt paljon suhdettani musiikkiin ja vähän luulen, että oon niin visuaalinen tyyppi, että koen musiikinki väreinä, liikkeenä ja kuvina. Mä en tiedä, oonko mä ainoa. En pidä itseäni tästä syystä ensimmäiseksi musiikki-ihmisenä. Huomaan kuitenkin, että viime aikoina olen kuitenkin kuunnellut paljon musiikkia ja se on ollut tärkeänä osana elämääni, kun taas leffat (mun suurin rakkaus) on ollut pienemmässä roolissa. Siitähän on hyvä luoja ainakin viikko, kun oon viimeksi katsonut elokuvan ja ehkä kolme viikkoa (!!!!!!) kun oon ollu viimeksi teatterissa. Ilmankos on hankala olla.
Annan kanssa katottiin sen lemppari, räppäri Atmosphere, joka musta oli vähän limanen, mutta viihdyttävä. Visuaalisuusasioihin päästiinki sit ihan täysin uudella ulottuvuudella, kun tuli The Flaming Lipsien vuoro. Mul oli suuret, erityisesti visuaaliset, odotukset niiden keikasta, enkä pettyny. Tää on jo kova juttu. Juden Ruisrock-kertomusten takia odotin jostain syystä pehmeästi leviäviä upeita vesiväriläiskiä ja valoja, jotka lähtisivät lavalta ja imaisisivat mut sisäänsä ja nostaisivat mut ilmaan. Okei, näin ei nyt ihan käynyt, mut ehkä niin lähelle päästiin, ku realistisesti, ja ehkä ilman mitään psykedeelisiä huumeita voi päästä. Musiikki oli kaunista, tottakai, vaikken The Flaming Lips fani olekaan. Ehkä mua on vaivannu joku liika pehmeys ja liika täydellisyys niiden musiikissa. Tai sit en oo vaa kuunnellu tarpeeks. Mut visuaalisuuden mä kässään. Oranssiksi maalatut soittimet, kaunista harmaata pukua ja makeaa tukkaa rokkaava Wayne Coyne, lavalla tanssivat teletapit, maailman ihanin värikäs ja jatkuva konfettisade, isot oranssit ja keltaiset ilmapallot yleisön hyppysissä, niitä vesivärejä hehkuva, puoliympyrän mallinen takaskreeni ja kesäilta muodostivat vaan lavalta tulvivaa kauneutta ja onnea. Tätä pitäis määrätä masentuneille ihmisille, ei, kaikille. Päätin, että jos koskaan tulee mahdollisuus nähdä ne uudestaan, niin menen. Tällä showlla on parantava voima. Varoin katsomasta jalkoihini, sillä pelkäsin menettäväni madonreiästä lavalla näkyvän oman, kauniin maailman illuusion. Onneksi laskeutuminen todelliseen maailmaan keikan jälkeen meni suht pehmeästi. Maa oli kuin kaunis action-maalaus, täynnä keltaista, sinistä, valkoista ja oranssia konfettia, joita siivouspartio tuli tunteettomasti keräämään pihdeillä mustiin jätesäkkeihin. Käänsin katseeni pois ja päätin maalata eteisen seinät sellaiseksi, ku se maa oli keikan jälkeen.

















kuva lainattu Hesarin nettisivulta

Sen jälkeen ihmeteltiin vähän Girl Talkin kreisiä smash-up-meininkiä, jossa se repi sikana porukkaa lavalle reivaa. Artisti itse oli ihan messissä, mikä oli hauskaa. Tanssittiin vähän ja lähettiin menee. Mul ei oo kuvia (voi ku oliski), mut ku maalaan ens viikolla eteisen, ni näytän sitten.

Kaupunki.Juhannus.Blues.

Suomalaiset on varmaan pohjimmiltaan täysin pakanakansaa. Juhannushan on ihan pakanajuhla. Jos meidän pitäis sanoa yksi juhla, josta ei luovuta niin eiks se olis juhannus? tähän mennessä 7 kuollutta, hukkuneita, tuhopolton yritys ja kokoista levinneitä tulipaloja, ja silti tästä hengenvaarallisesta meiningistä ei luovuta. Juhannus ei vielä ole ohi, vaan täysillä päällä, mutta tänään olisi tarkoitus mennä loppuviikonlopuksi mökille. Juhannusaatto kaupungissa onnistui yllättävän miellyttävästi. Torstaina kaupungissa oli harmillinen autioitumisen tunnelma ja facebookissa kaikki vain ilmoittivat lähtevänsä mökille. Lähdin sarjis-Annan kaverin, Annin luokse istumaan hetkeksi ja sieltä kävimme tsekkaamassa uuden Siltanen-nimisen baarin Kuudennen Linjan vieressä. Aika vaivaantuneen trendikäs ja pieni mesta, mutta mulla ainakin oli mukavaa. Njassa soitti Groove is in the Heart:in, joka oli mun lempibiisi about kymmenvuotiaana.

Perjantai (eilen) oli ihana päivä. Hyvän päivän ainekset voi olla yllättäviä, ehkä joissain päivissä on vaan taikaa. Heräsin mulle tosi myöhään, kello 11, ja rupesin heti kuuntelemaan edellisenä iltana asentamastani spotifysta Elmore Jamesin bluesia. Olin torstaina sattumalta Keltaisessa Jäänsärkijässä nähnyt Elmore Jamesin levyn ja tunnistanut nimen Blues Brothers-leffasta. Olen ehkä vältellyt bluesia ajatellen, että se voisi masentaa mua tarpeettomasti, mutta kuinka väärässä oon ollukaan. Vaikka bluesin sanoitukset ovat täynnä vastoinkäymisiä ja kipua ja sävel molli-sointuista, niin se ei ole itsesäälistä. Päinvastoin. Tukeva poljento ja lämmin soundi saa tuskaset sanoitukset oikeasti sanomaan "täs on ollu taas kaikenlaista ja lisää paskaa on varmaan tulossa, mut eteenpäin, sano mummo lumessa". Oikeastaan tosi rohkaisevaa ja hyödyllinen viesti monille ja täydellinen kaupunkijuhannussoundtrack. Olen tällä hetkellä täysin bluesin lumoissa. Siouxsie and the Banshees-vaihe siirtyi sovulla tieltä.


























Elmore James

Satoi ja menin ostamaan Hakaniementorilta kaikkea hyvää: 2 litraa uusia perunoita, porkkanoita ja mansikoita. Ihmisten kanssa oli tietty yhteisöllisyden tunne ja kojuissa oli koivunoksia. Himassa siivosin ja kuuntelin bluesia. Ekaa kertaa pitkään aikaan tuntui tosi hyvältä olla yksin koko päivän himassa. En kaivannu ohjelmaa tai ihmisiä. Ehkä kaupungin autioituminen toimii samalla tavalla etäisyydenottona ja rentoutumisena kuin yleensä mökille meneminen. Nyt liikkuivat vaan muut ja mä pysyin paikallani.

Illalla menin sarjis-Maijan kaverille Johannalle etkoille. Kaikki neljä (mukana kans Tuomas Tampereelta) oltiin nätiks laittautuneita, koska jatkettiin sitten Kuudennelle Linjalle Juhannustansseihin. Oli tosi mukavaa hengailla ja mennä ratikalla autiossa kaupungissa. Kutosella oli jonkunlainen jono, mutta kaverin johdolla mentiin nihkeesti ohi. En tienny, että semmonen ohittelu on mahdollista. Uskomatonta. Sisällä oli enemmän tyttöjä, ku poikia, mut poikiaki oli. Musiikki oli suoraan mun lapsuuden suosikkeja: Kipparikvartettia, Metro-Tyttöjä, Olavi Virtaa ja Rautavaaraa. Suomi-Filmi-meininki. Olisin voinu mennä bondaa dj:n kanssa. Kävin lukiokaveri-Veeran ja Johannan ja lopuksi vielä Tonin kaverin Juhan (jota en aluks tunnistanu ilman laseja) kanssa paritanssimassa. Mulla oli kyllä tosi vaivaantunu olo seistä muiden laittautuneiden tyttöjen kanssa odottamassa, et joku hakee tanssimaan. Vaikka ei ollu olo, että täytyis välttämättä tanssia, niin tulee olo, että kaikki olettaa, että haluaa tanssia. huuuh, liian hankalaa. Ois soittanu iskelmän lisäksi vanhaa rokkia, ni kaikki ois voinu käydä vetää mooveja yksin ja yhdessä. Mulla oli tosi kivaa, vaikken tiedä, meenkö uudestaan. Ei ehkä hypetyksen arvoista. Mutta todistettu, että kaupunkijuhannus voi olla tosi hyvä juttu. Täytyy vaan muistaa hakee Johannalta kaikki kengät ja sateenvarjot, jotka iloisella mielellä tansseihin lähtiessä unohdin sinne.